”Lapsen elämä on huoletonta”, näin minulle sanottiin. ”Lapsena ei vielä ole aikuisten murheita kannettavana.” Kuitenkin kaikki sisälläni huusi toista. Mieleni oli musta murheista ja huolista. Syyllisyys painoi jatkuvasti mieltäni. En ollut täyttänyt kiltin tytön mittoja. Pikemminkin… koin olevani syntinen.

Kasvoin uskovaisessa perheessä ja siellä opetettiin, että uskovan pitää olla tekemättä syntiä. Siis sellaisia asioita, jotka ovat väärin Jumalan silmissä. Omatuntoni todisti minulle, että tein syntiä jatkuvasti. mm Kiukuttelin vanhemmilleni ja olin tottelematon. Saatoin toisinaan myös valehdella ja koululäksyni jäivät monesti tekemättä. Näistä kaikista, ja monista muista asioista koin syyllisyyttä.

Kahdeksanvuotiaana sairastuin vesirokkoon. Taudin riepotellessa ruumista omatuntoni laittoi minut selkä seinää vasten. Jumalaa peläten päätin tunnustaa Hänelle kaikki synnit, mitä ikinä olin tehnyt ja mitkä vaan muistin, ja sen jälkeen olla enää koskaan tekemättä syntiä. Tunnustettuani olin hetken vapautunut. Mutta seuraavana aamuna, ennen kuin olin edes ehtinyt tehdä mitään, tajusin hyvin syvästi etten pysty tähän! En yksinkertaisesti pysty olemaan tekemättä syntiä. Silloin aloin ajatella itsestäni, että minä en ole uskovainen. Uskovainen ei tee syntiä. Minä teen.

Kuusi vuotta myöhemmin menin kristillisen järjestön rippikouluun. Siellä Jumala alkoi kutsua minua hyvin henkilökohtaisella tavalla. Uskovan elämä oli lapsuudessa värittynyt minulle kieltojen ja synnin tekemisen pelon kautta. Nyt Jumala kutsui hellästi ilon kautta. Tunsin syvää kaipausta Jumalan puoleen erityisesti iltaohjelmien aikaan, jolloin oli yhdessä hauskaa. Iltaohjelmien päätteeksi isoset esittivät koskettavia näytelmiä ja Jumalan kutsu kaikui sydämessäni vahvana. Kärsin huonosta itsetunnosta ja siksi oli järisyttävää, kun isoseni tulivat sanomaan, että he ovat katselleet minua ja he tykkäävät minusta! He halasivat ja osoittivat hyväksyntää. Jumalan rakkaus tuli hyvin konkreettisessa muodossa koskettamaan elämääni. Kaiken tuon keskellä mietin, onkohan minulla enää mahdollisuutta palata Jumalan luo? Olinhan tietoisesti kääntänyt hänelle selkäni.

Siihen aikaan rippikoulu kesti kaksi viikkoa ja osallistuimme keskiviikkoisin yleisiin, kaikille tarkoitettuihin seuroihin. Toisella viikolla seuroissa istuessani sanoin Jumalalle jotain merkittävää. Seurapuheet eivät sinänsä vaikuttaneet siihen, mitä sanoin. Se oli rippikoulun aikana tapahtuneen Jumalan hienovaraisen työn seurausta sydämessäni. Sanoin: ”Jos se on vielä mahdollista, ota minut lapseksesi”. Kun lähdimme seuroista ulos, tunsin hyvin voimakkaan lämpöisen tunteen ja kyyneleet meinasivat väkisin tulvia silmistäni. Pidättelin kyyneleitä, sillä en halunnut nolata itseäni itkemällä julkisesti. Jumalan ylenpalttinen rakkaus oli koskettanut minua erityisellä tavalla. Jälkeenpäin tajusin, että Jumala tarttui elämääni heti, kuin ojensin sen hänelle. Hän oli odottanut tuota hetkeä! Kävin myöhemmin vielä keskustelun isoseni kanssa ja hän julisti minulle myös synninpäästön.

Rippikoulu avasi uuden näköalan uskoon. Löysin sieltä armon! Ei ollutkaan kyse siitä, että yrittäisin tsempata itseni elämään synnitöntä elämää saadakseni Jumalan hyväksynnän. Jeesus oli sovittanut syntini. Jumalan rakkaus olikin ansaitsematonta lahjaa ja usko täynnä iloa!