Tositarina uskoontulosta ja toivon löytymisestä mielenterveyden järkkyessä

Elin elämäni vaikeinta aikaa 40 vuotta sitten. Ajoin autolla Nivalasta kohti Haapavettä ja noin kilometrin päässä tuli Pohjolan Maidon rekka vastaan. Jostakin nousi ajatus:

“Kun käännän tuosta ratista vähän, niin siihen loppuu tämä tuska ja taistelu.”

Fyysisesti olin hyvässä kunnossa. Olin 3. vuosikurssin kadetti, valmistumassa puolen vuoden päästä upseeriksi Suomen armeijaan. Minun olisi siis pitänyt olla sekä henkisesti että fyysisesti kunnossa. Psyykkisesti olin kuitenkin mielisairaalapotilas.  Olin ollut runsaan kuukauden suljetulla osastolla Oulussa akuutin psykoosin vuoksi.

Monia syitä

Siihen olivat johtaneet monet seikat: pettymys, että en ollut päässyt haluamaani armeijan lentäjäkoulutukseen, vaikka testit olin läpäissyt. Ajauduin sitten maavoimien kadettikurssille paremman vaihtoehdon puutteessa, vaikka se ei juuri kiinnostanut.

Toisena syynä oli olkavarren murtuma kolmeksi kappaleeksi urheilupalveluksessa neljä kuukautta aikaisemmin.  En ollut ehtinyt kunnolla toipua ja jäin silloin muista jälkeen käytännön tehtävissä.

Psykoosin laukaiseva tekijä oli ylirasitus eli yli viikon valvominen vaativissa johtajatehtävissä kovapanosammunnoissa tykistön tammileirillä 1983 Rovajärvellä. Litkin liikaa tuliasemakahvia, jota oli aina tarjolla. Silloin en vielä ymmärtänyt, että kofeiini ei sovi minulle klo 15 jälkeen, jos aion yön nukkua. Vanhemmiten tämä ominaisuus on vaan korostunut.

Ehkä tärkein syy oli, että Jumala oli antanut minulle käden murtumisen myötä uuden etsikkoajan, jota en tietenkään silloin tajunnut. Jumalaton elämäni viikonlopun viihteineen ei ollut antanut enää mitään viimeisen vuoden aikana.

Romahdus

Täysin loppuun ajettuna otin siellä Rovajärvellä armeijan maasto-gazin kesken leirin ja lähdin Rovaniemelle vetämään pään täyteen. Sekavien vaiheiden jälkeen löysin itseni armeijan putkasta, sitten Keskussotilasairaala Tilkasta monenlaisista tutkimuksista. Lähdin jopa viikoksi Kreikkaan Ateenaan, kun sain toipumislomaa, mutta mikään ei auttanut.

Kun saavuin jossain vaiheessa kotiin, vanhemmat huomasivat, että kaikki ei ole kunnossa. Silloinen tyttökaverinikin oli todennut, että ”sinun pitäis mennä lääkäriin”. No, he olivat tutkineet minua monta viikkoa, mutta mitään ei ollut löytynyt eikä mikään ollut auttanut. Jouduin vasten tahtoani psykiatriseen hoitoon Ouluun. Olin vajonnut rajatilan kautta akuuttiin psykoosiin.

Ahdistus ja toivottomuus

Kun se rekka ajoi vastaan, elin psykoosin krapulavaihetta. Tajusin, että maailma olikin pysynyt ihan ennallaan ja minä olin seonnut. Psykoosissa kuvittelin, että maailma oli yhtäkkiä vinksahtanut joksikin lopunajan näyttämöksi, mutta se vinksahtanut olinkin minä. Kaikki näytti siinä tilanteessa toivottomalta.

Neljän vuoden opiskelut hukkaan

Neljä vuotta armeijan sotakouluissa olivat valuneet hukkaan. Armeija ei hulluja kaipaa. Koko minäkäsitykseni ja minuuteni oli murtunut. Olin tippunut, en vain pohjalle, vaan pohjan läpi. Tulevaisuus näytti synkältä. Seinä oli edessä. Myös häpeä oli aivan valtava. Kehtaisinko enää näyttää naamaani missään? Olisinko koko loppuelämäni mielenterveyspotilas?

Kaikki oli mennyt

Kadettikoulun aikainen tiivis yhteys kurssikaverien kanssa oli mennyttä, sillä olin sekavissa vaiheissa kirjoittanut eroilmoitukseni. Nuoruuden- ja lapsuudenkaverit olivat jo omilla teillään. Olin menettänyt mielenterveyteni myötä kaiken. Sisimmässä oli tuska ja ahdistus, jota ei voinut paikantaa mihinkään. Lääkkeet sitä jotenkin vaimensivat. Luiden murtuminen ja muut fyysiset vaivat oli ollut helpompi kestää. Kun se rekka tuli vastaan, niin miksi en kääntäisi ratista?

Valo alkaa loistamaan

Kun tätä mietin, niin mieleeni nousivat isäni sanat jostain lapsuudesta, yli 10 vuoden takaa:

“Elämä ei koskaan mene niin ahtaalle, että se kannattaisi itse lopettaa.”

Isäni oli sotaveteraani, mutta välimme eivät olleet mitenkään läheiset. Oli meillä ollut kuitenkin hyviäkin hetkiä ja nyt nuo metsässä kahvitauolla lausutut sanat nousivat mieleeni. En kääntänyt ohjauspyörästä. Menin kotiin ja siellä vinttikamarissani laitoin eka kertaa soimaan musiikkikasetin, jonka olimme perheenä saaneet uskovaiselta tädiltäni. Jo musiikkikasetin nimi oli puhutteleva,”Tule sellaisenaan”. Äänitteen laulut kertoivat vaan Jeesuksesta.

Jeesus kutsuu

Makasin selälläni sängyssä ja kuuntelin. Tajusin selkeästi, että nyt tässä ei soi vaan joku C-kasetti, vaan Jeesus kutsuu minua seuraamaan itseään. Tajusin selvästi, että seitsemän vuotta aikaisemmin, 16-vuotiaana, olin hylännyt Jumalan kutsun. Olin ollut nuo seitsemän vuotta Jumalaa paossa. Olin joutunut silloin yhtäkkiä umpisuolileikkaukseen, jonka kautta Jumala minua kutsui, mutta pelkäsin mitä kaverit ajattelevat, jos alan uskovaiseksi.

Kyynelten valuessa tajusin, että minulla ei ollut enää mitään menetettävää. Kaikki oli jo mennyt. Ei ollut väliä, mitä kaverit, tuttavat tai sukulaiset ajattelevat. Koin, että olen läpivalaisussa. Minun ahdistunut, likainen, vihainen ja pelokas sisimpäni oli täysin paljastettu. Jeesus kutsui lempeästi minua seuraamaan itseään tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Hän löysi minut

Itkin monen vuoden jälkeen elämäni raunioilla kuin pikkulapsi. Valo alkoi loistaa pimeydessäni. Oli olemassa toivo. Oli olemassa Jeesus. Ja hän kutsui minua. Jossain murtuneen mieleni syvyydessä minä vastasin hänelle myöntävästi, vaikka sanoja ei ollut. Minä en löytänyt, minut löydettiin. Tulin sellaisenaan ja siitä lähtien olen kelvannut Jeesukselle tällaisenaan.

Muutamaa päivää myöhemmin menin Oulussa helluntaiseurakunnan kokoukseen. Saarnamies puhui suoraan minulle. Silti kukaan ei minua siellä tuntenut. Hyppelin kesken saarnan penkkien yli ja kysyin saarnamieheltä: ”Mitä minun pitää tehdä?  Lyhyen keskustelun päätteeksi hän julisti syntini anteeksi Jeesuksen nimessä. Paluumatka sairaalaan oli kevyt. Raskas taakka oli pudonnut.

Minun Jeesukseni

Seuraavan aamuna löysin sairaalan kirjahyllystä Gideonien antaman Uuden testamentin ja luin sitä kuin uutta kirjaa. Hämmästyin, että tämä kirjahan kertoo minun Jeesuksestani. Minä olin tullut uskoon!

Pohjalta ylöspäin

Vähitellen psyykkinen kuntoni alkoi kohentua, mutta ensimmäinen vuosi oli vielä taistelua terveyden ja sairauden rajamailla. Jouduin käymään vielä kaksi lyhyttä reissua sairaalassa, ensimmäisellä olin sairaalassa kuukauden saman vuoden syksyllä. (Kolmas reissu oli vain viikon mittainen ja siihen liittyy oma tarinansa, joka ei tähän mahdu.)

Katsoin suljetun osaston tv:stä, kun presidentti Mauno Koivisto ylensi kurssikaverini Kadettikoulussa luutnanteiksi. Merkillistä, että en tuntenut mitään kateutta tai katkeruutta. Olin vain  onnellinen siitä, että Jeesus oli löytänyt minut. Oloni oli turvallinen kuin pikkulapsella. Illalla nukkumaan mennessä tuntui kuin olisin ollut jossain pumpulissa Jumalan sylissä.

Aivan uusi maailma avautui edessäni. Kävin kasteella ja liityin paikalliseen helluntaiseurakuntaan, joka oli kotikylälläni. Jumala täytti minut Pyhällä Hengellään ja kutsui työhönsä. Erilaiset armolahjat alkoivat ilmetä elämässäni.

Vuosikymmenet pähkinänkuoressa

Ensimmäiset kolme vuotta uskossa olivat elämän uudelleenaloittamista lähes kaikessa. Harvoin sen jälkeen olen kokenut olevani niin lähellä Jeesusta. Kun olin heikko, Jumala oli vahva. Syksyllä 1986 menin Raamattukouluun ja heti seuraavan vuoden alussa naimisiin. Ensi keväänä, 2023, tulee 40 vuotta täyteen Jeesuksen omana ja Annin kanssa olemme olleet naimissa pian 36 vuotta. Meillä on kolme lasta ja viisi lastenlasta ja toimin Ylivieskan vapaaseurakunnan pastorina.

Uskovanakin olen tehnyt vielä monia huonoja ratkaisuja, ja elämässä on ollut monenlaisia vaikeuksia, mutta sitä en kadu koskaan, että annoin elämäni Jeesukselle 23-vuotiaana nuorukaisena.

Suostu löydettäväksi

Kenenkään ei tarvitse käydä läpi tällaista helvettiä kuin minä kävin. Se oli vain omaa typeryyttä ja väärien valintojeni seurausta.  Sinä voit antaa elämäsi Jeesukselle vaikka tämän luettuasi. Sitä et tule katumaan.

Ihmisiin, ja jopa seurakuntiin sinä voit pettyä, mutta Jeesukseen ei tarvitse pettyä. Kun sinä annat Hänen tulla elämääsi, Hän ei hylkää eikä jätä sinua koskaan eikä missään tilanteessa.