Olen metsämiehen vaimo, ihanan tyttären äiti ja Kangasniemen seurakunnan pappi. 

Jumalaan olen uskonut oikeastaan aina, mutta uskon sisältö ja merkitys on vuosien mittaan syventynyt ja laajentunut.

Olen kiitollinen siitä, että minut on vauvana kastettu sekä siitä, että kotona opin iltarukouksen ja sain käydä seurakunnan päiväkerhoa ja pyhäkoulua. 

Rippikoulussa oli aivan ihanaa laulaa Nuorten Veisuja. Siellä minulle syntyi halu kuulua seurakuntaporukkaan. Halusin joskus päästä Taivaan kotiin. Olin kuitenkin niin arka, etten uskaltanut lähteä isoskoulutukseen. Sen sijaan minusta tuli poikakerhon vetäjä.

Seurakuntayhteyteni vahvistui lukion aikan. Siellä kävi soittamassa Pro Fide -yhtye ja sen keikan jälkeen rupesin käymään kirkossa. Ajattelin, että jossain se uskoni täytyy näkyä. Sain myös uskovia ystäviä, joiden kanssa rukoilin  ja kävin raamattupiirissä.

Rippikoulun jälkeisinä vuosina minua mietitytti aika paljon se, hyväksyykö Jumala minut. Pääsenkö ihan oikeasti Taivaaseen? Se oli tosi iso kysymys minulle. Tähän olen saanut vastauksia vuosien kuluessa vähitellen, pala palalta seurakuntayhteydessä, Raamattua lukiessa ja opetusta kuunnellessa.

Olen ymmärtänyt, että pelastuminen ei ole kiinni minun tekemisistäni tai siitä, minkälainen minä olen. Kuvittelin, että koska olen arka tyttö, joka ei oikein uskalla puhua Jumalasta kenellekään, niin Jumala ei hyväksy minua.  Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, ettei pelastus ole kiinni siitä, minkälainen minä olen ja mihin minä pystyn, vaan se on Jumalan armoa.

Jumala on rakkaus. Hän rakastaa myös minua sellaisena kuin olen. Hän on lähettänyt oman Poikansa kuolemaan ristillä minun syntieni puolesta. Hän lähetti oman Poikansa, joka eli täydellisen elämän tässä maailmassa: täytti lain minun puolestani.

Minä saan luottaa siihen, että minä pelastun armosta. Saan kääntää omasta heikosta itsestäni – sisimpäni ja itseni tarkkailusta –  katseeni aina uudestaan Jeesukseen Kristukseen. Niin saat myöskin Sinä.