Olen ollut uskossa yli kaksikymmentä vuotta. Löysin silloin Jeesuksen ja armon kirjan kautta, ja sain elämääni rauhan ja merkityksen.

Kunnes noin kuusi vuotta sitten elämässäni alkoi vaihe, jolloin minun elämääni alettiin riisua. Noin vuoden sisällä menetin minulle rakkaita ihmisiä kuoleman ja eron kautta. Työni vaihtui ja monia rakkaita asioita meni elämästäni. Olin monen minulle rakkaan kuolevan sängynvierellä.

Ihmettelin, mitä minulle tapahtuu. Huusin Jumalalle, mutta hän oli aivan hiljaa. Koin, että Jumala on hylännyt minut.  Halusin kuolla, ja rukoilin Jumalaa, että hän ottaisi minutkin pois.  Samalla tiesin, etten poikani vuoksi voisi vielä lähteä.

Seuraavana päivänä Jumala näytti, ettei hän halua minun vielä kuolevan. Autostani rikkoontui eräs osa, ja se pysähtyi kuin seinään. Rikkoontuminen olisi voinut tapahtua moottoritiellä 120 kilometrin vauhdissa hetkeä aiemmin.  

Sanoin Jumalalle että tässä olen, luovutin koko elämäni ja tahtoni. Sen jälkeen Jumala alkoi puhua sydämessäni hiljaisesti, tavalla jos toisella. Hän alkoi antaa elämääni toivoa ja lohtua raamatun sanan, profetioiden ja näkyjen kautta.

Rukouselämäni muuttui. Omia toiveitani tärkeämmäksi tuli kuulla, mitä Jumala haluaa minulle puhua.

Rukousryhmässä aloimme enemmän ylistää ja etsiä Hänen läsnäoloaan. Aloimme myös harjoittaa Jumalan äänen kuulemista ja sitä kautta myös kuuliaisuutta. Elämäni tarkoitukseksi tuli Hänen tahtonsa.

Pimeä yö ja erämaa olivatkin Jumalan rakkautta, eikä hylkäämistä. Sain kokea, että Jumala käänsi kaiken pahankin hyväksi.

Jumala ei ollutkaan hylännyt minua, vaan päinvastoin oli halunnut minut lähemmäs itseään, hänen lähelleen.

Jobin sanoin: "Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt.” (Job 42:5)