Kasvoin karjalaiskylässä keskellä Hämettä: Isäni äiti, kahdesti evakkoon lähtenyt, uskova, sydämellinen sotaleski, asui meidän kanssamme. Hän on ollut minulle elävä todistus Jeesuksen lempeydestä, rakkaudesta ja anteeksiantamisesta. Mummo toisteli raamatunlausetta: "…Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos." Johanneksen evankeliumi 6:37 FB38.

Opiskelujen aikana sain olla mukana hyvin aktiivisessa kristillisessä opiskelijaryhmässä. Siinä meitä opetettiin tutkimaan Raamattua. Se on ollut tärkeää. Voin aina tukeutua Raamatun opetuksiin, sillä ihmisten mielipiteisiin en voi luottaa. ”Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani” Ps 119:105.

Toinen valtavan tärkeä asia on ollut uskallus katsoa itseä rehellisesti, mahdollisuus olla tosi. Jeesuksen sovituksesta käsin uskallan kohdata oman pimeyteni sitä mukaa, kun Hän sitä minulle paljastaa. ”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita” (Joh. 8:32). Minun ei tarvitse näytellä parempaa kuin olen.

Luottamus Jeesuksen täydelliseen anteeksiantoon on syntynyt hitaasti, sillä ihmisen on vaikea oppia ottamaan vastaan vastikkeetonta lahjaa. Jeesus on lunastanut minut kaikesta syyllisyydestä täydellisesti. Hän haluaa jakaa oman olemuksensa kanssani. Tätä opetellessani olen ripustautunut mm. apostoli Johanneksen sanoihin ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta; ja joka pelkää, se ei ole päässyt täydelliseksi rakkaudessa” (1 Joh. 4:18).