Annamari Jukko

Helsinki, Finland

Hitlerin kanssa samalla viivalla

Kun olin 8. luokalla koulussa, etsin elämän tarkoitusta. Mietin, mitä järkeä tässä kaikessa oikein on. Koulussani oli kotiseurakuntani nuoria, jotka pitivät päivänavauksia. Niissä he puhuivat Jumalasta ja Jeesuksesta. Kuuntelin heitä ja katselin heitä koulun pihalla. Koin, että heillä oli jotain sellaista, mitä minulta puuttui – jotain, mitä minäkin olisin halunnut.

Seuraavana kesänä menin rippileirille. Sielläkin puhuttiin paljon Jumalasta ja jotenkin minulla vahvistui usko siihen, että Jumala on – mutta myös toivo tai toive, että hänellä voisi olla jokin sija minunkin elämässäni.

Leirillä myös puhuttiin siitä, että me kaikki teemme väärin. Voidaksemme kohdata pyhän Jumalan me tarvitsemme puhdistuksen kaikesta pahuudesta. Sen puhtauden me saamme Jeesukselta. Se on lahja, jonka me saamme, kun vain otamme sen vastaan.

Minä kuitenkin ajattelin, että en tarvitse Jeesusta: Olen kiltti tyttö, en ole koskaan murhannut ketään enkä edes koulussa kiusannut toisia. Jos haluaisin olla täydellinen niin voisin olla. Lopulta kuitenkin tajusin, että jos todella päättäisin ryhtyä täydelliseksi, en pystyisi siihen. Tajusin myös, että vaikka jonkun ihmisen mielestä olin ehkä ns. parempi ihminen kuin vaikkapa joku sellainen, joka oli murhannut toisen – niin kun Jumala katsoi minua, olin samalla viivalla Hitlerin ja Stalinin kanssa: kukaan meistä kolmesta ei voi omilla teoillaan ansaita pelastusta ja päästä Jumalan luo.

Kun olin tämän tajunnut, juttelin leirillä yhden opettajan kanssa ja hän rukoili puolestani. Silloin koin, että jotain uutta alkoi elämässäni. Aika pian – saattoi olla jo samana iltana – aloin kuitenkin miettiä sitä, että kun minusta ei tuntunut mitenkään kummalliselta tuossa hetkessä niin olinko ainoa ihminen maailmassa, joka ei kelpaa Jumalalle.

Kun palasin leiriltä kotiin, veljeni antoi minulle pienen kirjasen. Kun luin sitä, tajusin, että en voi perustaa uskoani tunteisiini. Tunteet tulevat ja menevät. Minun pitää perustaa uskoni siihen, mitä Jumala sanoo.

Raamatussa on Jeesuksen sanat: ”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois” (Joh 6:37). Samoin Jeesus sanoo: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään” (Joh 6:34). Tajusin, että olin löytänyt sen, mitä olin silloin keväällä kateellisena katsellut – sen, mitä niillä toisilla nuorilla oli. Olin löytänyt elämän tarkoituksen ja mielekkyyden.

Ulkonaisesti elämäni on ollut sen jälkeen samanlaista kuin ennenkin; elämässäni vuorottelevat ilot ja surut ja elämässäni on ollut vaikeita ja kipeitäkin asioita. Enää minun ei kuitenkaan tarvitse kohdata niitä yksin vaan saan kohdata ne Jumalan kanssa. Minun ei enää tarvitse pelätä. 

Ehkä olet samanlaisessa tilanteessa kuin minä 8. luokan keväällä: pohdit elämän tarkoitukseen liittyviä asioita, mutta et oikein tiedä, kenen kanssa voisit niistä jutella. Jos haluat, ota yhteyttä ja pohditaan asioita yhdessä.

Voit myös käydä kuuntelemassa muutaman kertomukseni osoitteessa omenapuublog.wordpress.com

Kiitos kuvaajalle Arni Joroselle.

 

— Read more —
Contact me Learn more about Jesus

Similar stories